Voiko varastoon nukkua?

Olen ollut välipäivät töissä, mutta tehnyt useamman päivän etänä kotoa, joten työmatkaan kuluva tunti on jäänyt käytettäväksi nukkumiseen. Ja nukkunut olen! Kahdeksan tunnin tavoite on ylittynyt monena yönä. Olen vähän niin kuin vetänyt talviunet tässä kaamoksen keskellä :-D

Ja kaamoshan jatkuu. Talvipäivänseisaus on sentään ylitetty, ja päivä pitenee nyt pari minuuttia päivässä (tiedän, koska seuraan päivittäin Sunset, Sunrise -applikaatiota :-p ). Kuukauden päästä valoisaa aikaa on jo lähes kaksi tuntia enemmän kuin tänään, eli vauhti kiihtyy! JAKSAA, JAKSAA!

Marraskuu ei tänä vuonna ollut kovin paha, koska satoi lunta ja oli valoisampaa ja pääsi hiihtämään. Mutta säiden lämmettyä ja lumien lähdettyä tarpominen alkoi. Kävi sillä tavalla mukavasti, että työterveyspsykologi määräsi kaverilleni kävelylenkkejä apeuden poistamiseksi. Kaveri pyysi Facebookissa tutuiltaan kävelyseuraa, ja minä lähdin mukaan. Kävimme parikin kertaa viikossa ja välillä kävin itsekseni, ja se on jäänyt hyvin päälle. Välillä ehdin tehdä puolentoista tunnin lenkin ja välillä vain puolen tunnin, mutta yhtä kaikki, liikuntaa on tullut nyt lähes päivittäin.

Kerroinkohan koskaa työtilanteen muuttumisesta syksyllä? Pitää tsekata vanhat tekstit, mutta vaihdoin siis työpaikkaa, ja nyt kävelyä kertyy työmatkalla aamuin illoin 15 min, mikä tarkoittaa 2,5 tuntia päivässä! Pienistä puroista todellakin kertyy, ja höytyliikunta on avain peruskunnon ylläpitämiseen (ymmärrän toki, ettei tuollaisella millekään maratonille treenata - enkä tosin ole treenaamassakaan).

Baby steps.

Välipäivää!

Ensimmäiset askeleet on taas otettu, ja se tuntuu hyvältä. Vettä olen juonut pari litraa päivässä (eläköön etäpäivät). Liikkunut olen kerinnyt joka päivä, maanantaina kävellen ja ratsastaen, eilen kävellen ja tänään luistellen. Suunnitelmissa on vielä kävelylenkki tälle illalle. Herkkuihin en ole koskenut, hyvä minä!

Baby steps :-)

Kun aika on

Käytän ihan liikaa aikaa - tai oikeastaan mielessäni pyörii, halusin tai en - siihen, että murehdin ulkomuotoani ja painoani. Joka ikinen päivä. Jokainen valveillaolon tunti. Joka kerta, kun syön, ihan sama, herkkuja vai salaattia. JOKA. IKINEN. PÄIVÄ. Ja sen on vaan loputtava. En ole keksinyt muuta keinoa kuin painonpudotus. Jatkuvasti ajattelen, että "Sitten kun painan taas 75 kg niin sitä ja tätä tapahtu." En tiedä tapahtuuko, mutta en näinkään voi jatkaa elämääni. 

Eteneekö?

Kitkuttelen.

Painohan se ilmeisin mittari on - ei vaan anteeksi, "painoindeksi, joka miellyttää itseä". No ei ole juuri liikahtanut. Lähes koko kesän on viikonloppuisin ollut juhlat, ja kyllä se vaan näkyy vaa'alla, vaikka kohtuudella ottaisikin. Ruokaa ja juomaa on tarjolla yllinkyllin ja ei tällainen herkkuperso voi kieltäytyä. Maanantaisin vaaka sitten taas kilautta arkeen.

Liikuntaa olen saanut lisättyä ihan sillä, että iltaisin olen käynyt metsässä etsimässä sieniä. Ja on niitä löytynytkin, kanttarelleja on enemmän kuin koskaan!

Olen kuunnellut taas paljon podcasteja, uutena löysin Biohakkerin podcastin, josta minun täytyy kaivaa netistä vanhoja jaksoja, kun iTunesissa on vain uudet. Ja kirjoja olen lukenut. Tosi monissa on vinkkinä stressinhallintaan hengitysharjoitukset ja meditaatio, joten niihin täytyy nyt paneutua enemmän.

Eli ei tässä nyt ihan paskafiiliksilläkään olla, mutta painon junnaaminen toki ärsyttää. Herkkuja olen syönyt hyvin vähän (paitsi niinä juhlapäivinä), mikä on tosi hyvä askel eteenpäin!

Styrofoam-kuppi

Joo kiitos vaan, kävelylenkit! Perjantaina tunti, lauantaina kaksi, eilen pari tuntia hikoilua lavatansseissa - ja mitä sanoo vaaka tänään? Enemmän kuin kolmeen viikkoon tai kuukauteen: 82,5 kg. Thanks for nothing, really.

Joten niinpä ensimmäisenä työpäivänä säälittävän lyhyen kolmen viikon kesäloman jälkeen kävin hakemassa henkilöstöravintolasta juuressosekeittoa styrofoam-kuppiin, ja mielikuva ei voisi olla enempää sairaalaruokamainen. Yhyy yhyy. Jalassa on housut, jotka hädissäni ostin -70% alella Lindexistä, koska en usko, että farkuissa olisi ollut kovin kiva kärvistellä. Ei siksi, että ulkona on helle, vaan siksi, että en hyvin mahdu niihin. Ja nyt kun katsoin itseäni peilistä, ne näyttää ihan pyjamanhousuilta.

On mullakin elämä.

Hello from the other side.

Ihan ei lähtenyt käyntiin parin viikon takaiset pyhät suunitelmani. Paino on hiipinyt yhä ylöspäin. Miettiessäni täydellistä herkuttomuutta en pysty ajattelemaan mitään muuta kuin herkkuja. Tajusin myös sen, että koska se on aina ollut ja on aina oleva VÄLIAIKAISTA (kuinka pitkään se väliaikaisuus sitten kulloinkin kestääkin), niin se ei vaan voi olla ratkaisu mun ongelmaan. ON LÖYDETTÄVÄ KOHTUUS, oli se sitten kuinka vaikeeta tahansa.

Tänään kävin kävelyllä (1h 40 min läpi metsien ja peltojen, wohoo!), enkä ottanut kahvipöydän tarjoiluista KUIN puolikkaan munkin ja pikkusiivun pullaa. Ihan helposti olisin pystynyt syömään moninkertaisesti nuo, mutta jotenkin sen pullasiivun jälkeen tajusin, että en edes huomannut syöneeni sitä.

Otin käyttöön ison, mustan, vahakantisen vihkon, johon rustailen jotain silloin, kun tekee mieli ottaa herkkuja. Heti tänään täytin ensimmäisen aukeaman :-D Pidän ne asiat erillään blogista, mutta molemmilla on oma tarkoituksensa projektissa (projekti, hyi mikä sana!).

There are seven days in a week, but SOMEDAY is not one of them.

Se tavallinen laihdutustarina

Jojo menee alas ---- jojo tulee ylös.

Jojo menee alas ---- ja jojo tulee ylös.



Story of my life....

Kaikki alkoi jouluna, kun pitkän herkuttoman jakson jälkeen päätin maistella joulusuklaita. Ja se oli menoa sitten. Jotenkuten vielä sinnittelin asian kanssa muutaman kuukauden, mutta paino alkoi kivuta ylöspäin.

Tämän viikon maanantaina vaaka näytti taas 80,3 kg. Paino ylhänä - mieliala alhana. Vihaan itseäni ja selkärangattomuuttani.

EI OLE MUUTA VAIHTOEHTOA KUIN LAITTAA HERKUT TAUOLLE. Taas kerran. Olen oikeasti niin pahasti koukussa. Hei, minä olen Miinus Kymmenen, ja minä olen tunnesyöjä.

Jotenkin tuntuu, että työasiat on taas ihan solmussa. Noususuhdanne ei alkanutkaan, kun vaatimustaso ei vastaa osaamista. Motivaatio-ongelmia on, ja se näkyy naamasta. Nyt kuitenkin siinä mielessä helpottaa, että lomantapainen breikki häämöttää parin viikon päässä. Kai se siitä. Ja jos ei, niin sitten jotain muuta, jossain muualla.

Lapajumi on vaivannut minua koko talven. Työasentoa vaihtamalla olen juuri nyt saanut sen vähän parempaan jamaan, ja koitan pitää sitä yllä mobbaamalla. Päätin ostaa kahvakuulan ja alkaa treenata sillä kotona netistä ja youtubesta löytyvillä ohjeilla. Ei ole mitään tekosyitä miksi ei voisi liikkua, kun kerran ei tarvitse edes lähteä minnekään. Kuula käteen ja veivaamaan vaan! Tsekkasin myös lähialueen puistojumpat, joogat ja kahvakuulat, ja aion mennä niihin. Ne ovat jo ehtineet alkaa kesäkuun alussa pari viikkoa sitten, mutta onneksi jatkuvat elokuulle. Ekalla fillarilenkillä puhkesi takakumi, ja jouduin nilkuttamaan huoltamoon. Jätin koko pyörän sinne huoltoon, kun oli kaikenlaista kitinää ja nitinää - sitä ei ole kunnolla huollettu ikinä.

Vettä on vaan nyt pakko alkaa juoda enemmän. Miten se voikin aina unohtua? Maanantain turvotus johtunee paljolti siitä, että viikonloppuna kotona vedenjuontirutiinia ei ole ollut.

Eli mitä opin vuodessa? Enpä juuri mitään.

No oikeasti opin, pois negistely. Kun pysyn suunnitelmassa, tulosta syntyy. Kitistelyä ei tarvita, normaali fiksu syöminen ja herkkujen poisjättäminen riittää. Liikunnan lisääminen on plussaa. Nyt vaan pitäisi keksiä tapa, jolla pystyn terveesti suhtautumaan herkkuihin loppuelämäni ajan. Voisiko hypnoosi saada suklaan maistumaan paskalta? :-D

Kun mä katson tuota tiputustaulukkoa oikealla, niin se todistaa, että minä pystyn, ja ihan itse, I DID IT. And now I just need to do it again.