Mitta täynnä

Tunnen olevani aikaansaamaton, laiska epäonnistuja, paska ja turha ihminen. En kestä itseäni enkä halua viettää itseni kanssa aikaa. Voi sanoa, että vihaan itseäni.

Kolme kuukautta olen elänyt kovan stressin alla, sitä ennen pystyin pari kuukautta relaamaan, ja sitä ennen olen stressannut kolme vuotta. Olen vihdoin tajunnut, että kyllä, minä olen tunnesyöppö. Syön silloin kun stressaan. Ja sitä stressiä on kuulkaa riittänyt viimeiset vuodet. Paino hivuttautuu pikkuhiljaa ylöspäin, ja on ylittänyt 80 kg aikaa sitten. Kun ajattelenkin viimeisen kolmen kuukauden tapahtumia - ja ajattelen niitä ihan jatkuvasti, en pääse niitä pakoon - tulee pakonomainen tarve syödä. Herkkuja, tottakai, kuka sitä nyt porkkanasta lohtua hakisi. Ai että mua vituttaa! En mahdu yksiinkään viime kesäisiin shortseihin - enkä muuten viime kesänäkään mahtunut niihin hyvin.

Kaksi viikkoa sitten matto vedettiin jalkojen alta, päiväjärjestystä täräytettiin oikein kunnolla ulkopuolelta, ja minun pikkuinen planeettani karkasi kiertoradaltaan pahan kerran. Varmaan jonkinlaisen shokinkin sain, mutta vahvimpina tunteina koin epäonnistumista ja häpeää. Olen kuin maanisdepressiivinen sisilisko: välillä olin täysi luuseri ja välillä täysin varma siitä, että elämä kantaa. Tunteet vaihtelee vartin välein ja sama rulla vaan pyörii päässä: minun pitää löytää uusi työ. Olin juuri päässyt sinuiksi sen kanssa, että minun ei tule vaatia itseltäni liikaa, kun tuo rumba alkoi pyöriä. Rehellisesti sanottuna en voinut kuvitella tällaista lopputulosta, vaikka jopa toivoin sitä.

Tuo ei tietenkään helpottanut itseinhoani, jota tunnen ulkomuotoani kohtaan. Olen lihava ja löysä. Olen liian laiska tehdäkseni asialle mitään, minun päättäväisyyteni ei tällä hetkellä riitä selviämään herkuitta edes yhdestä päivästä. Minulta puuttuu motivaatio, tahdonvoima ja pitkäjänteisyys. Ne olisivat aika hyviä ominaisuuksia, kun pitää etsiä töitä tai laittaa kroppa kuntoon. En todellakaan tiedä miten selviän urakasta, mutta sen tiedän, että minun on aloitettava se heti. Mitä aikaisemmin aloitan, sitä aikaisemmin olen valmis.



Minun pitää päättää, onko lasi puoliksi tyhjä vai puoliksi täynnä, ja voiko sen joka tapauksessa täyttää uudestaan.

Mietin, mitä tekisin blogin kanssa. Aloittaisinko uuden vai jatkanko vanhaan. Ihan samaa pohdintaa olen käynyt läpi ennenkin kun olen joutunut aloittamaan alusta, ja aina päättänyt jatkaa vanhaan. Nyt päätin toisin, haluan puhtaan sivun uusille muistiinpanoilleni, sillä minusta tuntuu, että on alkamassa erilainen matka kuin ennen.

Silloin kun mikään ei ole varmaa, on kaikki mahdollista.

Siis miksipä ei, miksipä ei juuri tänään voisi olla ensimmäisen elämäni viimeinen päivä? Huomenna herätessäni hyppäisin vaa'alle ja aloittaisin toisen elämäni, matkani kohti 2.0:aa - sitä minua, joksi haluan tulla.

Arvioisin, että 15 ja osia. Se on on kuulkaa kamalan paljon. Aika surullista :-( Näin vähän mä olen itsestäni välittänyt. Pelkään niin paljon epäonnistumista, että en ole lähtenyt edes yrittämään tiputtamista, vaan antanut niiden kasautua. Nyt taakka alkaa olla liian raskas kannettavaksi. Olen kuvitellut itseni haavoittumattomaksi, sillä elämäni on aina sujunut sen mukaan mitä olen halunnut. En ole tätä ennen kokenut elämässäni todellisia pettymyksi. Se on kuulkaa aika ihme, että olen ehtinyt 40 vuoden ikään ilman että en ole saavuttanut jotain haluamaani. Nyt tullaan sitten ryminällä alas, kun oksa latvasta katkeaa.